Miltä se näyttää
Luovuttamiselta.
Mitä se oikeasti on
Yksi italialaisten suosikkitavoista tunnistaa toisensa.
Italiassa on kysymys, johon harvoin todella odotetaan vastausta.
”Come va?”
Hyvin usein se on vain pienen rituaalin alku.
”Eh…”
”Lascia perdere.”
Siitä hetkestä lähtien keskustelu voi koskea liikennettä, veroja, työtä, säätä, politiikkaa, byrokratiaa tai jalkapallojoukkuetta.
Aihe vaihtuu.
Mekanismi pysyy samana.
Valittaminen on Italiassa usein tapa virittäytyä samalle taajuudelle.
Se ei välttämättä tarkoita pessimismiä.
Se tarkoittaa toiselle sanomista:
”Tiedän, että sinäkin ymmärrät, mistä puhun.”
Siksi kuuntelija yrittää harvoin ratkaista ongelmaa.
Hän vastaa omalla valituksellaan.
Tai hymyllä.
Tai yksinkertaisesti:
”Älä edes aloita.”
Keskustelu on käynnissä.
Sitten tapahtuu jotakin vielä kummallisempaa.
Italialaiset voivat arvostella omaa maataan hämmästyttävän ankarasti.
Liikennettä.
Junia.
Politiikkaa.
Koulua.
Terveydenhuoltoa.
Oikeuslaitosta.
Käytännössä kaikkea.
Mutta heti kun ulkomaalainen esittää saman arvostelun, jokin muuttuu.
”Niin, mutta…”
Ja esiin tuleekin ruoka.
Taide.
Maisemat.
Elämänlaatu.
Kyky selvitä tilanteesta kuin tilanteesta.
Luovuus.
Yhtäkkiä sama maa, jota hetki sitten oli mahdoton puolustaa, muuttuu joksikin, jota pitää suojella.
Tulkinta-avain
Italialaiset valittavat paljon harvemmin muuttaakseen asioita kuin tunnistaakseen toisensa saman kokemuksen jakajiksi.
Ja kun joku ulkopuolinen arvostelee jotakin, mikä kuuluu myös heille, he muistavat heti kirjoittamattoman säännön.
Perheelle saa nauraa.
Mutta vain perheen sisältä.
