Miltä se näyttää
Salaisuudelta.
Mitä se oikeasti on
Jos on yksi lause, johon ulkomaalaisen kannattaa Italiassa suhtautua varauksella, se on tämä:
”Te lo dico solo a te.”
Ensimmäisellä kerralla hän uskoo sen.
Toisella kerralla hän alkaa epäillä.
Kolmannella hän ymmärtää, että tuo ”solo” on hyvin suhteellinen käsite.
Olisi silti virhe päätellä, etteivät italialaiset osaa pitää salaisuutta.
Asia on paljon kiinnostavampi.
Italialaisille luottamuksellisen asian kertominen ei ole vain tiedon välittämistä.
Se on suhteen rakentamista.
Kun joku sanoo:
”Mi raccomando, non dirlo a nessuno…”
hän ei vain usko sinulle salaisuutta.
Hän kertoo samalla pitävänsä sinua niin läheisenä, että ansaitset tämän luottamuksen.
Se on pieni etuoikeus.
Luottamuksen ele.
Paradoksi on siinä, että luottamuksen saanut ihminen haluaa usein luoda saman läheisyyden jonkun toisen kanssa.
Tietenkin kaikkia tarvittavia varotoimia noudattaen.
”Vain sinä tiedät… ja nyt myös Marco. Mutta älä kerro kenellekään.”
Näin salaisuus jatkaa matkaansa.
Ei siksi, että italialaiset olisivat muita kansoja juoruilunhaluisempia.
Vaan siksi, että luottamuksellisuudella on sosiaalinen arvo, joka ylittää itse uutisen sisällön.
Jo kaksi vuosisataa sitten Alessandro Manzoni kuvasi tätä mekanismia suurella ironialla. Hän huomautti, etteivät ystävät koskaan esiinny erillisinä pareina: jokaisella on muita äärimmäisen luotettavia ystäviä, joille saman salaisuuden voi kertoa – tietenkin pyytäen, ettei sitä kerrota kenellekään. Näin ihmisestä toiseen syntyy pitkä ketju, kunnes salaisuus päätyy juuri sinne, minne sen ei koskaan pitänyt päätyä.
On hämmästyttävää, kuinka ajankohtainen havainto yhä on.
Tilanne
— Kerron tämän vain, koska olet sinä.
— Rauhoitu, tämä ei poistu tästä huoneesta.
Seuraavana päivänä.
— Kuule, minun ei oikeastaan pitäisi kertoa tätä…
Tulkinta-avain
Italialaisille salaisuuden jakaminen ei ole vain tiedon välittämistä. Se tarkoittaa myös: ”Luotan sinuun.” Ja joskus halu luoda sama luottamus jonkun toisen kanssa on itse salaisuutta vahvempi.
